#afasiakeskustelu / Anu, Kirsi, ja Tiina /
Tutkimusosuuden on kirjoittanut logopedian professori emerita Anu Klippi, joka on tutkinut erityisesti afaattisten ihmisten vuorovaikutusta.
”Äh, mikä sen tyypin nimi onkaan?” tai ”Voitko antaa mulle sen vispilän eiku ton ton”. Tällaiset ilmaukset ovat melko tavallisia arkipuheessa. Kun tarvittava sana ei tule millään mieleen, siitä käytetään termiä sanan löytämisen vaikeus. Afasiassa se on yksi tavallisimpia pulmia.
Sanantuotto liittyy mieleen tallennetun sanaston toimintaan. Kun puhuja haluaa sanoa tietyn sanan, hänen täytyy ensiksi saada mieleen sanan merkitys. Sitten tämä merkityssisältö pitää linkittää oikeaan sanamuotoon, ja haluttuun sanaan pitää löytää oikeat äänteet. Vasta tämän vaiheen jälkeen puhuja voi käynnistää sanan motorisen tuottamisen, eli artikulaation. Kun kaikki vaiheet toimivat moitteettomasti, puhuja tuottaa aikomansa sanan vaivattomasti. Mutta jos sanan prosessointiin tulee häiriötekijä, sana ei löydy tai sanasta löytyy vain osa.
Jos ongelmia tulee jo ensimmäisessä vaiheessa eli oikean merkityksen hakemisessa, voi puhuja sanoa esimerkiksi koira-sanan sijaan kissa. Joskus taas merkitys on selvänä mielessä, mutta sanamuoto ei tule mieleen. Jos puhuja ei saa sanasta mitään osaa mieleensä, hän voi käyttää kiertoilmausta, esimerkiksi: ”no sellainen, jolla hakataan” (vasara). Puhuja voi myös vaihtaa ilmaisukanavaa puheesta eleeseen. Hän voi näyttää hakkaamiselettä ja viitata sillä tarkoittamaansa sanaan. Afasiassa eleellä näyttäminen voikin olla hyvä vaihtoehto, kun sanat ovat hukassa.
Joskus taas puhujalla voi olla tunne, että sana on ihan ”kielen päällä”, ja että sana on juuri löytymässä. Puhujalla voi olla myös käsitys siitä, onko sana pitkä tai lyhyt. Sanasta voi tulla jotakin mieleen, esimerkiksi alkuäänne. Puhuja voi tuoda sen esille ja sanoa: ”Se alkaa M:llä, onkohan se Marja vai Merja?”.
Puhujan ei tarvitse kuitenkaan jäädä yksin sanan etsimisessä. Aika tavallista on, että keskustelukumppani osallistuu sanan hakemiseen. Hän on voinut saada jo aiemmasta puheesta käsityksen, mitä sanaa toinen hakee. Kumppani voi ehdottaa: ”tarkoitatko Markettaa?”. Jos ehdotus osuu oikeaan, puhuja hyväksyy sen. Jos taas ehdotus ei osu kohdalleen, puhuja hylkää ehdotuksen. Siinä tapauksessa sanan hakemista yleensä jatketaan yhdessä. Joskus sanan hakeminen voi kestää pitkään, ja kumppani voi tehdä monta arvausta tai ehdotusta, jotta sana löytyy. Toisinaan voi käydä myös niin, että kumppani ehdottaa jotakin sanaa, kun puhuja itse vielä hakee sanaa. Tämä voi olla häiritsevää, varsinkaan jos ehdotettu sana ei osu kohdalleen. Usein onkin hyvä, että puhuja itse osaa jotenkin ilmaista, että nyt tarvitsen apua sanan löytämiseen.
Kuten edellisessä blogikirjoituksessa todettiin, keskustelu on yhteistyötä. Tästä näkökulmasta puhuminen ei ole pelkästään pään sisäistä toimintaa, vaan se on ihmisten välistä toimintaa. Keskustelukumppanilla on tärkeä rooli varsinkin silloin, kun toisella keskustelun osapuolella on kommunikointiongelmia. Keskustelun tutkimuksen kautta onkin saatu paljon uutta tietoa esimerkiksi siitä, miten ihmiset toimivat, kun sanat ovat kadoksissa keskustelussa.
Tiinan mietteitä
Kerron yhden esimerkin viime viikolta. Minulle oli varattuna aika kenkien sovitukseen ja menin sinne. Sovittaessa kenkää se tuntui epämukavalta. Kysyttäessä mikä on vikana, en pystynyt selittämään ongelmaa. Yritin sinnikkäästi löytää sanoja, mutta se ei onnistunut. Lopulta kävi niin, että asiakaspalvelija sai sen käsityksen, että kenkä on ihan hyvä. Lähdin kotiin sen huonon kengän kanssa.
Onneksi ystäväni tuli seuraavana päivänä. Soitimme sinne ja menimme yhdessä käymään siellä uudelleen. Tällä kertaa sain sanottua, mikä oli vikana. Mielestäni sain tällä tavalla riittävästi aikaa miettiä sanottavaani. Kun ystävä, jonka tiedän ymmärtävän minua oli mukana, löysin sanat helposti.
Minulla ei ole antaa yhtä oikeaa ohjetta, kuinka keskustelu kanssani sujuisi hyvin. Välillä on ok ehdottaa sanoja ja välillä ei. Se riippuu aina tilanteesta. Kun keskustelen yhden ystäväni kanssa ja oma kerronta takkuaa, niin hän alkaa kertoa omia juttujaan. Vähän ajan päästä minä osaankin kertoa oman asiani.
Kaupassa käydessäni käytän mieluiten itsepalvelukassoja. Puhevammani takia on helpompaa, kun ei tarvitse puhua kenenkään kanssa. Minua ärsyttää eniten se, että en saa kerrottua asiaani. Ei niinkään se, ettei kuulija ymmärrä minua. Tämmöisessä menee kaikkien aikaa hukkaan.
Kirsin mietteitä
Ennen kuin sairastuin, muistin ihmisten nimet helposti. Nykyään joudun miettimään pitkään. Kerron esimerkin. Kun ulkoilen, näen usein erään julkisuudesta tunnetun henkilön. Miettiessäni hänen nimeään, muistan hänen kirjoittavan Apu-lehteen. Tiedän, että hänellä on huomattavasti nuorempi vaimo jne. Kerron nämä kaikki äidilleni, ja hän muistaa nimen Hytönen. Jos en muista jonkun tutun nimeä, mutta tiedän hänen olevan Facebookissa, etsin hänen nimensä sieltä.
Minulla on kommunikointikansio ja kirjoitan sen avulla kauppalistan. Tavallisesti suunnittelen kaksi ruokailua, ja ne ovat joko kanaa tai kalaa. Kommunikointikansio auttaa nimeämään
ruoka-aineet ja helpottaa niiden kirjoittamista kauppalistaan.
Olen huomannut, että jos olen jonkun muun kanssa esim. lääkärissä, niin helposti lääkäri alkaa puhua saattajalleni. Minulla menee liian pitkään, ennen kuin saan vastattua. Kaikesta huolimatta haluaisin, että puhuttaisiin minulle. Lääkärin pitäisi tajuta, että ymmärryksessäni ei ole vikaa, vaikka en pysty puhumaan sujuvasti.
Mielestäni keskustelukumppanin pitää kuunnella, mitä olen sanomassa ja antaa aikaa. Minulle saa ehdotella sanoja ja joskus se auttaa, joskus ei. Mutta numerot pitää aina kirjoittaa paperille. Minä en osaa sanoa enkä ymmärrä numeroita ilman niiden kirjoittamista.
(O)saammeko jutella? 